Kauan ennen kuin Valtakunnalla oli nimi, sillä oli kirjasto. Se seisoi Violettimetsän laidalla, ja sen ikkunat hehkuivat koko yön, vaikkei sisällä ollut ketään.
Mira löysi sen sattumalta. Hän seurasi koiperhosta, jonka siivet olivat kuin taiteltua tähtivaloa, ja kun koiperhonen livahti kirjaston oven raosta sisään, Mira livahti perässä.
Sisällä hyllyt kohosivat korkeammalle kuin hän näki. Kynttilät ajelehtivat niiden välissä kuin hitaat kalat. Salin keskellä olevalla lukupöydällä lepäsi avoin kirja, ja sen sivulla oli yksi ainoa sana.
Mira ei tuntenut sanaa. Hän ei ollut varma, miten se lausutaan. Silti hän luki sen hiljaa, niin kuin luetaan jotakin, mitä ei ole varma saako lukea.
Lähin kynttilä lakkasi ajelehtimasta. Sen liekki kalpeni, sitten kirkastui ja kirkastui yhä, kunnes se ei enää ollut kynttilä vaan pieni tähti, joka hyrisi hiljaa Miran käden yllä.
”Ei hassumpaa ensimmäiseksi yritykseksi”, sanoi ääni hyllyjen huipulta.
Ääni kuului Vartijalle, joka oli valvonut kirjastoa pidempään kuin kukaan muisti. Moni vierailija oli lukenut sanan ennenkin, Vartija selitti, eikä useimmille ollut tapahtunut mitään. Sana on vain avain. Taika on siinä, joka sitä kääntää.
”Jokainen tämän kirjaston loitsu odottaa jotakuta”, Vartija sanoi. ”Jotkin piiloutuvat arvoituksiin. Jotkin ovat sirottuneet kuin tähdet. Jotkin ilmestyvät vain, jos muistat, missä näit ne viimeksi.”
Mira katsoi loputtomia hyllyjä ja sitten tähteä kädessään. ”Mistä minä aloitan?”
Vartija hymyili ja ojensi hänelle kuusitoista korttia. Jokaisessa oli riimu, ja jokaisella riimulla oli kaksosensa. ”Aloita muistamisesta. Kaikki muu Valtakunnassa alkaa siitä.”
Niin Mirasta tuli Valtakunnan ensimmäinen oppilas. Hänen tähtensä riippuu yhä kirjaston oven yllä. Katso tarkkaan kirkkaana yönä, niin näet sen odottamassa seuraavaa vierailijaa.
