Lyhtylän keskellä, Valtakunnan vilkkaimmassa kaupungissa, seisoo kellotorni. Sen kello on vanha, rehellinen ja hyvin ylpeä. Kolmeensataan vuoteen se ei ollut jätättänyt minuuttiakaan.
Niinpä kun se alkoi käydä takaperin, sen huomasivat kaikki.
Kaikki alkoi eräänä tiistai-iltapäivänä. Iso viisari liukui neljästä viittä vaille neljään ja sitten kymmentä vaille neljään. Leipomon uunissa leipä muuttui hitaasti takaisin taikinaksi. Narulla kuivuva pyykki kastui uudestaan. Eräs poika oli juuri saanut läksynsä valmiiksi, mutta sivu olikin taas tyhjä, ja hänen piti tehdä kaikki alusta. Se oli hänen mielestään kurjinta taikaa, mitä hän oli koskaan nähnyt.
”Joku on varastanut tunnin”, pormestari sanoi. ”Jos emme löydä sitä ennen keskiyötä, tämä tiistai ei lopu ikinä.”
Mira kiipesi torniin kelloseppä herra Pellin kanssa. Herra Pell oli pieni mies, jolla oli hyvin suuret silmälasit. Tornissa jokainen ratas pyöri juuri niin kuin piti. Mikään ei ollut rikki. Mitään ei puuttunut.
”Vika ei ole koneistossa”, herra Pell huokaisi. ”Vika on kellon päässä.”
Mira katsoi ulos kellotaulun lasin läpi. Torin toisella puolella hattukauppa oli samana aamuna ripustanut seinälleen upouuden peilin, korkean ja kiiltävän, jotta asiakkaat voisivat ihailla hattujaan suoraan kadulta. Ja siitä peilistä kello näki itsensä.
Peilissä kaikki kääntyy toisin päin. Vasen muuttuu oikeaksi, ja eteenpäin käyvä kello näyttää käyvän taaksepäin. Ylpeä vanha kello oli tuijottanut kuvaansa koko iltapäivän ja päättänyt, että peilin kello näyttää varmasti oikeaa aikaa. Niinpä se matki sitä viisari viisarilta. Jokainen matkittu minuutti katosi päivästä, ja kadonneista minuuteista oli kertynyt kokonainen tunti, joka piileskeli lasin sisällä.
”Kellon ei pitäisi koskaan kysyä neuvoa omalta peilikuvaltaan”, herra Pell sanoi.
Hatuntekijä ei suostunut kuulemaankaan peilin poistamisesta. Miralla oli kuitenkin parempi ajatus. Hän lainasi parturilta käsipeilin ja nosti sen tornin ikkunaan, niin että kello näki peilikuvansa peilikuvan. Kahdesti käännettynä lasin kellotaulu näytti taas aivan tavalliselta.
Kello narahti pitkään ja nolona. Sen viisarit pysähtyivät, miettivät hetken ja lähtivät liikkeelle eteenpäin. Keskiyön lyönnillä varastettu tunti lipui ulos hattukaupan peilistä ja putosi takaisin paikalleen pehmeästi kilahtaen.
Seuraavana aamuna Lyhtylässä syötiin tavallista pidempi aamiainen, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli vain reilua.
Peili riippuu torilla yhä. Jotkut sanovat, että kun siihen katsoo tasan kello neljä, näkee kellotornin iskevän silmää. Ja jos haluat korjata oman peilisi, Lumottu peili odottaa sinua.
