Kalevala, vanhojen suomalaisten runojen suuri kirja, kertoo ihmeellisimmästä esineestä, mitä koskaan on tehty.
Tarina alkaa Väinämöisestä, vanhasta ja viisaasta laulajasta, joka oli joutunut kauas kotoaan Pohjolaan, kylmään pohjoisen maahan. Louhi, Pohjolan emäntä, lupasi päästää hänet kotiin yhdellä ehdolla: jonkun piti takoa hänelle Sampo. Kukaan ei oikein tiennyt, mikä Sampo oikeastaan oli. Mutta Väinämöinen tunsi jonkun, joka osasi tehdä mitä tahansa.
”Ystäväni Ilmarinen sen takoo”, hän lupasi ja kiiruhti kotiin, ennen kuin kukaan ehti kysellä tarkemmin.
Seppo Ilmarinen ei ilahtunut uutisesta lainkaan. Silti hän matkasi pohjoiseen, pystytti pajan ja keräsi mitä kummallisimmat ainekset: joutsenen sulan kärjen, tilkan maholehmän maitoa (vaikka maholehmä ei lypsä ollenkaan), yhden ohran jyvän ja tupsun kesäuuhen villaa.
Hän pani ne tuleen ja painoi palkeita kolme päivää. Ensimmäisenä liekeistä nousi jousi, kaunis mutta äkäinen, joka halusi tapella joka päivä. Ilmarinen katkaisi sen ja heitti takaisin tuleen. Seuraavaksi nousi vene, joka halusi purjehtia sotaan, sitten lehmä, joka potkaisi kumoon jokaisen maitokiulun, ja sitten aura, joka kynti naapurien pellot. Takaisin tuleen joka ikinen.
Lopulta hän kutsui tuulet painamaan palkeita puolestaan. Ne puhalsivat vielä kolme päivää, idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ja kun Ilmarinen kurkisti ahjoon, siellä oli Sampo, ja sen kirjokansi hohti kirkkaana ja monivärisenä kuin revontulet.
Yhdeltä laidalta se jauhoi jauhoja, toiselta suolaa ja kolmannelta kaikkea muuta, mitä kotona ikinä tarvitaan, kokonaisen laarillisen joka aamu.
Louhi oli riemuissaan. Hän lukitsi Sammon Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse, ja siellä Sampo kasvatti yhdeksän sylen juuret syvälle maahan. Eikä Pohjolassa sen jälkeen nähty nälkää.
Vuosia myöhemmin Väinämöinen, Ilmarinen ja iloinen, huimapäinen Lemminkäinen purjehtivat pohjoiseen tuodakseen Sammon kotiin. Väinämöinen soitti kanteletta niin suloisesti, että koko Pohjola vaipui uneen, ja kolme sankaria kaivoivat Sammon esiin ja soutivat tiehensä.
Kaikki olisi mennyt hyvin, jos Lemminkäinen olisi osannut olla hiljaa. Mutta hän oli niin tyytyväinen itseensä, että alkoi laulaa, oikein kovaa, ja herätti kurjen, ja kurki herätti Louhen. Louhi muutti itsensä valtavaksi kotkaksi ja ajoi heitä takaa meren yli. Rytäkässä Sampo luiskahti veneestä ja hajosi tuhansiksi palasiksi.
Suurimmat palat vajosivat meren pohjaan, ja siksi, niin sanotaan, meri on yhä täynnä kalaa. Pienemmät huuhtoutuivat Suomen rannoille, ja missä ne rantautuivat, ohra kasvoi tiheänä ja pellot olivat hyviä.
Kalevalan vanhat laulajat muistivat jokaisen näistä runoista ulkoa, sanasta sanaan. Runoista ei ole pitkä matka riimuihin: jos haluat selvittää, kuinka hyvä oma muistisi on, Riimumuisti odottaa.
